Berliini. Yksi maailman pääkaupungeista. Mahtava metropoli, jolla on monitahoinen menneisyys ja vahva identiteetti. Saksan suurin - ja Lontoon jälkeen Euroopan Unionin toiseksi suurin kaupunki. 3,4 miljoonaa asukasta. Berliini oli jaettu muurilla kahtia 1961-1989, mikä sekin on täysin ainutlaatuista maailmassa.

Toisaalta, Berliinissä ei ole pilvenpiirtäjiä tai muutakaan megalomaanista. Kaupungin keskustoissa liikkuessa ei huomaa sen suuruutta. Meininki on hyvin samanlainen kuin muissakin saksalaisissa kaupungeissa. Kovin paljon vanhaa ja historiallisesti arvokasta Berliinistä ei löydy, mikä johtuu pitkälti siitä, että kaupunki pommitettiin moneen kertaan maan tasalle 1940-luvun alkupuolella.

Mutta asiaan: kalenteriin kirjoitettiin Lovex, Berliini, Columbia Club, 24.4.2008.

Alennusmyynti: kolme lentoa kahden hinnalla!

Keikkaan valmistauduttiin huolella PA-treeneissä ja varsinainen kamojen kasailu tehtiin edellisenä päivänä, keskiviikkona. Matkaseurueeseen kuului orkesterin lisäksi minä ja monitorihahmo Aki. Meille oli järjestetty kyyti Helsinki-Vantaalle Tampereelta, lähtöaika puoli kolmelta yöllä. Paitsi Christianilla ja Akilla, jotka lähtivät jo iltapäivällä viemään syntikkaa lentorahtiin, soitin kun on liian iso matkatavaraksi. Painoa kun on sen liki 50kg. No, matkaan päästiin ajoissa, haettiin lauma kokoon lentokenttähotellista ja oltiin hyvissä ajoin check-innissä. Suunnitelmana lentää Berliiniin Kööpenhaminan kautta, lentoyhtiönä Blue1/SAS.

Seurueeseemme liittyi vielä levy-yhtiön edustaja Timo, ja pienestä ylipainosta huolimatta saatiin kamat kyytiin ja popparit turvatarkastuksesta läpi. Koneen lähtöaika oli 06.40 ja mellä oli aikaa jopa vähän istuskella terminaalissa ennen boardingia. Siitä ryhmä koneeseen ja hilpeän seurustelun merkeissä odottamaan nousukiitoa.

Kone lähti terminaalista ajoissa, mutta matkalla kiitoradalle kone jarrutteli jotenkin oudosti. Jossain kohtaa oltiin pysähdyksissä hyvän aikaa, kunnes kapteeni antoi ilmoituksen: lentokoneessa saattaa olla pieni vika, palaamme terminaalille tarkistamaan asian. Ja näin tapahtui. Kuulimme, että tarkistuksessa vierähtänee noin tunti, ja kännyköitä saa käyttää. Alkoi näyttää aika pahalta jatkolennon osalta.

Tarkistukseen meni se luvattu vajaa tunti, ja toiveikkaana odotimme liikkeellelähtöä. Tässä vaiheessa jotkut muista matkustajista alkoivat valittaa tilanteesta ja vaativat päästä pois koneesta lentääkseen määränpäähänsä toisella tavalla. No, tämä vaati sitten Boarding Managerin paikalle kutsumisen. Häntä odoteltiin noin 20 minuuttia. Seuraavan vartin verran kyseiset urputtajat arpoivat sitä, jäävätkö vai lähtevätkö, ja kaikilla alkoi mennä hermo. Lopulta kapteeni komensi ihmisiä päättämään välittömästi mitä tekevät, ja lopulta muutama kiireisen näköinen liikemies lähti lentokenttäbussilla sisään terminaaliin.

Tämän jälkeen odoteltiin vielä jonkun aikaa lentoreitin varmistusta - ilmatila kun pitää joka tapauksessa varata etukäteen, ennen nousua. Kiitoradalle päästiin noin kaksi tuntia aikataulusta myöhässä.

Itsellä oli tässä vaiheessa jo melko varma tieto, että jatkoyhteys Kööpenhaminasta on jo menetetty. Koneen henkilökunta vakuutti, että jatkolentoja järjestetään ja lentoyhtiö tekee kaikkensa, että kukin pääsee perille kohteeseensa. Eikä siinä kannattanut panikoida, asia ei ollut enää meidän käsissämme. Eniten vitutti se, että jotkut helevetin tärkeät keskitason pikkupomot pahoittivat oman, henkilökunnan ja kanssamatkustajien mielen huutamalla, urputtamalla ja vittuilemalla ihmisille, jotka eivät olleet tilanteesta vastuussa. Mielummin itse kuitenkin olen pari tuntia myöhässä perillä - kuin lento-onnettomuuden uhri. Mun mielestä mokomat päänaukojat ovat syvältä anaalista, eikä heidän olisi koskaan pitänyt päästä työssään siihen asemaan, että voivat matkustaa peräkammariaan pitemmälle. Prkl.

No, lentoon päästiin. Lentokoneessa saimme jopa ilmaiset kahvit (wow!) hyvityksenä viivytyksestä. Köpiksessä kone oli reilun puolitoista tuntia myöhässä. Jatkoyhteys Berliiniin oli lähtenyt ajallaan, ilman meitä.

Siitä sitten Timon kanssa Transit Centeriin ja jonottamaan SASsin tiskille. Ja jonoa oli. Bändi meni pyörimään terminaalia ympäri, juomaan kahvia ja ihmettelemään. Ilmeisesti meidän lentomme ei ollut ainoa ongelmia kohdannut kuljetus sinä aamuna, koska jouduimme jonottamaan liki kaksi tuntia, ennenkuin pääsimme palveltavaksi. Ja vitutuskäyrä nousee. Kuitenkin tiedossa on se, että load-in ja soundcheck lähestyvät minuutti minuutilta ja emme suinkaan ole ainoa orkesteri kyseisessä tapahtumassa.

Liian pitkän jonotuksen jälkeen tiskillä neito ryhtyy selvittämään asiaa. Meille on järjestetty jatkoyhteys, ja virkailija ryhtyy kirjoittamaan meille boarding passeja sekä korjattua matkalippua. Ongelmia on kuitenkin kaksi: jatkoyhteys ei ole suoraan Berliiniin, vaan ensin toiselle puolelle Tanskaa, Billundiin, ja sieltä perille. Toiseksi, jatkoyhteys lähtee samalla hetkellä. Siis aikataulun mukaan minuutilleen silloin, kun me seisomme palvelutiskin luukulla ja tyttö kirjoittaa käsin matkustusasiakirjoja hirvittävällä kiireellä. No, liput ja laput saatiin, samoin kuin lupaus siitä, että matkatavarat tulevat samaan koneeseen.

Kööpenhaminan lentoaseman terminaali on varsin iso. Heti, kun tiesimme oikean lähtöportin, välitin tiedon soittajille, jotka lähtivät ravaamaan oikeaan suuntaan. Minä ja Timo päästiin liikkeelle vasta, kun kaikki paperityöt oli tehty, eli myöhässä. Siinä portille juostessa selvisi, että sinne on matkaa lähes puolitoista kilometriä. Sisätiloissa. Ruuhkassa ja ihmisten seassa. Onneksi kapteeni kuitenkin odotti meitä, ja (hiljattain lentokiellosta vapautunut) "paikallisliikenteen" potkurikone nousi vain vartin myöhässä.

Billundissa vaihto sujui aikataulun puitteissa. No, ei kuitenkaan ilman hyvin väkevää paskanhajua (maataloutta, kato) ja ylimääräistä turvatarkastusta. Siinäkin on oma hommansa, kun kahdeksan rock-henkilöä riisuutuu läpivalaisukoneen edessä ketjuista, koruista, kengistä ja vöistä... Ja pukeutuu taas metallinpaljastimen jälkeen. Billund-Berliini -reitin kone lähti minuutilleen ajoissa. Jopa hämmentävää kuitenkin oli se, että kaikesta säädöstä huolimatta kaikki matkatavarat - siis käytännössä soittimet yms. kamat - olivat samaan aikaan kanssamme perillä. Sitten vielä noutamaan edellä mainittu syna lentorahdista.

Noin lyhyillä lennoilla ei oikein ehdi lepäämään, ja meikäläinen parimetrisenä henkilönä ei matkusta lentämällä muutenkaan mukavasti. Siis tuossa vaiheessa oli oltu nukkumatta jo reilu vuorokausi. Väsytti ja vitutti. Olimme Berliinissä aika tarkkaan neljä tuntia alkuperäistä suunnitelmaa jäljessä. Tästä syystä aikatauluun suunniteltua huolto- ja lepotaukoa ei ollut. Hotellista avaimet taskuun ja Columbia Clubille, kamat ja roudarit kahdessa tilataksissa.

Piti olla helppo keikka! Mutta...

Columbia Clubin tekniikka vaikutti ihan asialliselta. Martin W8 PA, Midas XL200 etupäässä, Soundcraft Delta M monitorissa. Lisäksi paikalle oli vuokrattu iso nippu backlinea. Meille oli hoidettu paikalle jopa hämmentävän hyvin kaikkea tarvittavaa. Jopa edellisten lentokeikkojen murheenkryyni, Vivianin Mesa Stiletto -kitaravahvistin löytyi. Yleensä toimittavat Rectifierin, kun pyytää mitä tahansa Mesaa. Niin no, Sammylle tuli Rectifier niinkuin pitikin.

Mehän olimme paikalla reilun puoli tuntia myöhässä. Onneksi vaan sen verran, olisi voinut olla enemmänkin! Kärrättiin Akin ja jonkun paikallisen apukäden kanssa kamoja sisään, ja todettiin että vuokrabackline oli lähinnä oksennettu ympäri lavaa niin, ettei siellä mahtunut juuri edes liikkumaan. Eipä siinä ollut vaihtoehtoja, meikäläinen keksimään tavaroille paikkoja lavalla ja Aki rakentamaan monitorilandiaa. Siihen kun piti kytkeä viisi korvamonitorisettiä ja pari kulmaa. Yllättävän kivuttomasti kaikki löysi paikkansa, etenkin kun bändikin ehti levy-yhtiöbriefingistä mestoille.

Pikku hiljaa alkoi muitakin tuttuja valua paikalle, eturivissä Einari ja Hente, Poets of the Fallin kanssa.  Mahtava lämppäri... Nopeassa rakennusvaiheessa huomattiin, että monitoritiskissä oli jotain pikku vikoja, mutta Aki koitti selviytyä. Pikkuhiljaa päästiin soundcheck-vaiheeseen, jonkun matkaa myöhässä. Paikallinen äänihahmo rakenteli patchia kuin iisakin kirkkoa, mutta lopulta sain etupäähän kaikki signaalit sisään. Kovin paljoa ei ehtinyt soundeja katsella, kun piti taas juosta lavalle, ensin Sammyn vahvistimessa oli jotakin vikaa (saatiin korjattua, ns. pikkujuttu), ja sitten Vivianin kitaravahvistin ei toiminut ollenkaan oikein.

Perinteisen vianetsinnän jälkeen kävi ilmi, että vuokraamon isolla vaivalla paikalle hankkima styrkkari on hajalla. Efektiluuppi ei toimi millään konfiguraatiolla. Ei kytkettynä, eikä kytkemättä. Prkl. Siltä osin oli checkki pakko jättää kesken ja lähteä etsimään kamavuokraajan yhteystietoja. Varsinaisen zekkiajan jälkeen kävi ilmi, että vastaavaa laitetta ei löydy, mutta korvaava Marshall JCM900 oli käytettävissä ja pelipaikalla. Päätimme, että homma säädetään loppuun kaikkien checkkien jälkeen.

Samaan aikaan monitorimaassa oli kädet täynnä töitä. Ensin talon ukko veti monitoripatchin päin persettä. Sitten alkoi ilmetä vikoja. Esim kun laittaa kakkosryhmän kuunteluun, putoaa ryhmän 6 lähtö kokonaan pois pelistä... Osa lähdöistä toimi, osa ei. Aki sai tapella systeemin kanssa tosissaan, ja silti nappeihin lähti vain välttämätön. Keikalla sitten vielä alkoivat kanavat vuotaa keskenään, jossain vaiheessa saatiin mm. klikki hetkeksi kiipparistin (spare)kulmaan, lujaa. Mikseriin koskematta... Koko keikan aikana ei monitorointi mennyt oikein joillekin soittajille. Akia vitutti. Einarilla oli samanlaisia ongelmia POTF:n kanssa. Einaria vitutti. Illan avausbändin, Manboyn, monitorit miksasi Luukkosen Junnu etupäästä. Eikä toiminut kunnolla. Bändiä vitutti.

Soundcheck oli siis etupäähän lähinnä linjojen tarkistus ja monitoriin next to nothing. Ainoastaan löysimme ongelmia, jotka piti korjata keikkaan mennessä. Niin, ja keikkahan tietysti televisioitiin... Onneksi POTF:n etupään miksaaja (jostakin syystä nyt en saa nimeä mieleen, outoa) ehti vähän virittämään PA:ta, siitä iso kiitos. Mulla ei ollut siihen valitettavasti aikaa. Aivan, koko PA:han oli sitten vielä reilusti vinossa vasemmalle ennen em. virittämistä, syytä siihen ei löydetty.

Kaiken tämän jälkeen vaihtokäytäntö oli sekava, meidän pop-henkilöt joutuivat juoksemaan edustamaan itseään mediassa saman tien. Kaikessa kaaoksessa on ihme, että POTF:n lavapään porukka jaksoi katsella kun mä ja Aki juostaan edestakaisin kuin päättömät kanat kun pitäisi lavaa tyhjentää muita esiintyjiä varten... Anteeksi.

Sitten kitarakamojen kimppuun. Ongelma on siis se, että vuokrattu Mesa Stiletto Deuce Amp Head on paskana. Ainoa korvaava vehjes on Marshall JCM900, joka onneksi soundimaailmaltaan on edes sinne päin. Siitäkin sitten puuttuu solo boost -mahdollisuus, onneksi sentään on kaksi kanavaa. Vivianin kitarasysteemi on aika monimutkainen. Koko homman keskellä on TC Electronicsin G*System, joka kontrolloi kaikkea soundiin liittyvää. G*System hoitaa efektit, valitsee efektipedaalit loopeissa ja jopa vaihtaa vahvistimen kanavan. Kaikki yhdellä polkimen painalluksella. Kun homma toimii, maailman paras järjestelmä. Soittaja voi keskittyä soittoon ja showhun, eikä poljinsteppailuun.

Mutta. Sitten kun homma ei toimi, koko homma on aika hankala. Tässä nimenomaisessa tapauksessa tuli ongelma. Kun efektijärjestelmä vaihtaa vahvistimen kanavaa, se tapahtuu jalkakytkintä matkimalla, ohjelmoitavalla releellä. Ja luonnollisesti Mesan ja Marshallin kytkin toimii eri päin. Siis, kun Mesassa on puhdas soundi, on Marsussa särö päällä - ja päinvastoin. Kyseinen ominaisuus on tietysti erikseen koodattu jokaiseen soundiin, ja yhdellä keikalla eri soundeja on käytössä perisen kymmentä. Lopputulos oli se, että allekirjoittanut istui lavan reunalla, vielä yleisön tultua saliin, hakkaamassa uusia säätöjä kitarasysteemiin.

Kaaoksesta voittajana kotiin

Kaikesta säädöstä, viime hetken aikataulumuutoksista, asioista pihalla olevista järjestäjistä ja teknisistä ongelmista huolimatta keikka lähti käyntiin vain 5 minuuttia aikataulusta jäljessä. Eikä keikalla ollut ongelmista näkyvissä juuri mitään. Harjaantunut silmä huomasi, että muusikot kävivät tavallista aktiivisempaa keskustelua monitorimiksaaja Akin kanssa, ja harjaantunut korva huomasi, ettei bändin balanssi ollut ihan valmis vielä ekan biisin alussa. Toiseen kertsiin mennessä soundi oli saliin jo siedettävä, eikä edes aiemmin päivällä tiuhaan tasoista huomauttanut talon etupäänvahti tullut avautumaan. Yleisö sai varmasti sen, mitä odottivatkin, ja tunnelma oli varsin korkealla. Manboy ja POTF vetivät alle hienot keikat, ja tuntui oikeastaan aika hyvältä olla suomalainen siinä paikassa...

Vedon jälkeen kasattiin äkkiä omamme lavalta laatikoihin, laatikot taksiin ja hotelliin. Yhtäkkiä huomasi sen, että on ollut yli 40 tuntia valveilla, ja käytännössä painanut tauotta töitä viimeiset 10. Keikkapaikalla oli sapuskaa tarjolla, mutta siellä nautittu pikainen välipala tuntui kuluneen loppuun jo hetkeä aiemmin. Aivan hotellin vierestä löytyi onneksi meksikolaistyylinen ravintola, joka ilomielin tarjoili kylmän oluen ja kuuman nacholautasen riutuneille roudareille. Suunnilleen neljän aikaan yöllä pääsimme vihdoin nukkumaan.

Seuraava aamu valkeni roudareille siinä puoli kahdentoista aikaan. Aamiaiselle ei kyennyt heräämään. Nopea suihku ja huoneen luovutus klo 12. Taiteilijat lähtivät tekemään promoa levy-yhtiöväen kanssa ja Minä ja Aki kipaistiin lentoaseman rahtiterminaalissa viemässä se yksi pirun iso syntikka kotimatkalle. Siitä takaisin keskustaan ja meillä oli ruhtinaalliset kolme tuntia aikaa pyörähtää kaupungilla. Kyllähän siinä ehti käymään syömässä ja vähän kaupoillakin. Aki söi perinteisistä perinteisimmän: Bratwurstia hapankaalipedillä-aterian, itse tyydyin ihan kananrintaan. Joka oli myös valtavan hyvää. Kävimme siinä vähän vilkaisemassa entistä muurin paikkaa ja talsittiin takaisin hotellille.

Lentoyhtiön loppukevennys

Koko ryhmä kokoontui hotellilla ja siitä taas parilla isolla taksilla kamojen kanssa lentokentälle. Siellä vanha kaava: matkatavarat hihnalle, boarding passit matkustajille jne. Turvatarkastuksessa strippausta ja pukeutumista. Paitsi että tällä kertaa päättivät ottaa mun ja Jasonin reput tarkempaan syyniin. Molemmillahan oli tietysti selkärepussa hammasharjan lisäksi muutama kieppi musiikkijohtoa, kun eivät ruumaan mahtuneet. Pikkuhiljaa alkoi vaan huolestuttaa, kun koneen lähtöaika lähestyy ja kenttähenkilökunta yrittää saada kummallista imurinnäköistä laitettaan toimimaan. Ei tuntunut olevan helppoa. Kyseinen laite siis ilmeisesti haisteli repusta ainejäämiä ja etsi laittomia asioita niiden joukosta. Joita meillä ei tietenkään ollut. Mutta mikäs sen mukavampaa kuin seisoskella turhaan puoli tuntia katselemassa kun sedät ja tädit koittaa fiksata kalliin näköistä CSI-rikkaimuria.

Kiire osoittautui turhaksi, kun lähtöportilla vastassa oli tieto Köpikseen lähdön viivytyksestä viidellätoista minuutilla. Joka oli lopulta noin puoli tuntia. Ei auta valittaa, myöhässä vaihtoon Kööpenhaminan kentällä. Tällä kertaa ehdittiin jatkolennolle, mutta kiire tuli. Ja kuten mainittu, kyseinen lentokenttä kysyy matkustajalta rautaista kuntoa, kun joutuu juoksemaan mailin verran portilta toiselle. Eli oltiin aikataulun mukaisesti Helsingissä, yhden jälkeen yöllä.

Mutta. Kuten arvata saattaa, tällä kertaa matkatavarat eivät sitten päässeet perille. Siitä sitten jonottamaan ground servicen tiskille, tekemään matkatavararaporttia ja sopimaan alustavasti romujen saamisesta Tampereelle. Eikä se koskaan ole ainakaan liian nopeata toimintaa. Paluukyyti kotimaisemiin luonnollisesti odottaa ja turhautuu ulko-ovella. Jos hakemalla hakee jotain positiivista, niin eipähän tarvinnut hoitaa kamoja Treella yöllä mihinkään. Iso kosketinsoitin rahdista kyytiin, 180km kolmostietä pohjoiseen ja viideltä nukkumaan omaan sänkyyn, vaimon viereen.

Matkatavaroiden piti tulla seuraavana päivänä oikeaan osoitteeseen. Eipä tulleet. Mukavaa päivystää kaunista lauantaita, koko ajan valmiudessa lähtemään bändin työhuoneelle. Samoin kuin kitaristi Sammy, jolla oli hallussaan ko. paikan avaimet. Kahden tunnin yrittämisen jälkeen sain puhelimitse jonkun kiinni oikeasta paikasta kuullakseni, että "tuskin tulevat tänään". Sunnuntaiaamuna alkoi jo vähän jännittää, että ehtivätkö soittimet takaisin ajoissa, maanantaina kun lähdettiin kohtuullisen aikaisin Poriin konsertoimaan. Päivän pelasti puhelinsoitto Tampere-Pirkkalan lentoasemalta. Aikataulu saatiin vielä sopimaan siten, että kahdesta muusta keikastani huolimatta ehdin ottamaan tavarat vastaan, suoraan keikkabussiin.

Porista ja muista keikoista sitten joskus, mutta tässä tämä Berliini lyhyesti. Pari päiväähän siinä meni ennenkuin sai päivärytmiin taas jotain järkeä. Mutta periaatteessa ihan kiva reissu, jos ei muuta niin onpahan kerrankin jotain kerrottavaa keikkamatkalta...

-Marko